Kaikesta tästä kirjoittaminen olisi oikeastaan pitänyt aloittaa jo ainakin puoli vuotta sitten koska tuohon ajanjaksoon on mahtunut niin paljon eikä niitä jälkikäteen oikein osaa kelata.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Puoli vuotta aikaa taaksepäin perustin muutaman läheiseni tuella yhdistyksen, jonka tarkoituksena on auttaa nelijalkaisia "kulkureita" karvoihin katsomatta ja ilman rajoja. Nyt on hyvä olla jälkiviisas ja onnitella itseään siitä, että päätimme ottaa vain yhden auttamisen kohteen kerrallaan harteillemme. Olemme todenneet, että siinäkin on ollut kylliksi vaikka pienelle armeijalle.

 

Elämäni ei ole keskittynyt koskaan aikaisemmin niin tiiviisti tietokoneen sähköiseen vetovoimaan. En olisi itse asiassa uskonut, että internetin ja sähköisten viestimien avulla voi tehdä niin paljon hyvää, jos pahaakin. Niska, hartiat ja kädet anovat jo armoa lähes joka päivä, mutta antaa niiden huutaa, "kulkurit" tarvitsevat minun ja ystävieni apua. Yleensä istun iltaisin sohvalla tuntikausia kannettava tietokone polvillani, koira kumpaisellakin puolella jakolmas aivan kiinni jaloissa. Yritän läheisyydellä ja lähes jatkuvalla läsnäolollani vapaa-aikanani tyynnyttää huonoa omaatuntoani, joka väkisinkin nostaa päätään ja huutaa välillä minulle, että omat koirat jäävät aivan liian vähälle huomiolle "kulkureiden" kustannuksella.

 

Miten ihmisen  maailmankatsomus voikaan muuttua. Vielä joitakin vuosia sitten olin itsekäs citynainen, joka kykeni huolehtimaan kyllä itsestään ja pienestä koirastaan, mutta ajatuskin suuremmasta vastuusta olisi saanut ihokarvat nousemaan pystyyn. Ehkäpä olen sen oikean sisimpäni löytämisen tiellä – tai miksi sitä hienosti voisi kutsua. Enää en pyöri pitkin pääkaupungin trendiravintoloita viikonloppuisin vaan kuljeskelen kotosalla koirien ehdoilla ja nautin luonnosta täysin siemauksin. Vietimme viime kesänä aikaamme niin paljon kuin vain mahdollista vuokraamallamme kesämökillä ulkohuusseineen ja kannettavine vesineen. Ja joka päivä kävimme tervehtimässä läheisellä niityllä märehtivät kymmenet lehmät.
Jostain syystä lehmillä ja sokealla Ronja-koirallamme synkkasi erityisen hyvin yhteen. Sabine, joka on isoin ja mukamas reippain koiristamme,  pelkäsi lehmiä ainakin yhtä paljon kuin imuria ja pieni Ferdi-vaarimme ei ollut niitä huomaavinaankaan. Serkkuni Fiona-koira, joka kävi useasti mökillä kylässä, paimensi lehmiä hyvin hanakasti ja välillä pelkäsimmekin, että lehmät alkavat moisesta haukkumisesta pian lypsää kurria maidon sijaan. Kaikesta huolimatta olimme mieluisia mökkiläisiä kun meidät toivotettiin sydämellisesti takaisin ensi kesänä.

 

Haaveilen myös isosta maatilasta, jonne voisin pelastaa hyljeksittyjä ja elämän kolhimia kulkureita.  En jaksaisi tietysti millään odottaa haaveeni toteutumista, mutta kaikella on näköjään aikansa ja paikkansa eikä elämää voi kiirehtiä.

 

Usein eläimiä auttaessani ja auttamisesta puhuessani törmään kysymykseen: "Miksi autat eläimiä kun ihmisetkin kärsivät ja näkevät nälkää?" Silloin vastaan, että eihän eläinten auttaminen sulje pois ihmisten auttamista. Voin tehdä molempia käsi kädessä. Ja usein mietin, että ovatko nuo kyseenalaistajat niitä, jotka eivät auta sen enempää ihmisiä kuin eläimiäkään.

 

Auttamisen halua ja tarve varmasti hyvin erilaista joskus se vain konkretisoituu toisten osalta, niin kuin itselläni on käynyt. Minulla on ollut kummipoika Ecuadorissa Plan Suomen kautta jo lähes seitsemän vuotta ja olen ollut kaikki nämä vuodet tiiviissä kirjeenvaihdossa kummipoikani perheen kanssa sekä seurannut heidän että koko kyläyhteisön kehitystä. Lomaillessani läheisteni kanssa tsunamin aikaan Thaimaassa tuli akuutti ja konkreettinen auttaminen hyvin lähelle ja jatkui monta kuukautta tapahtuneesta.
En enää koskaan kulje välinpitämättömänä ohi jos joku ojentaa keräyslipasta minua kohti.

Me ihmiset olemme aiheuttaneet tämän maailman kärsimykset ja miksi emme siis yrittäisi kantaa vastuutamme ja yrittää tehdä se mikä vielä tehtävissä on.